Lukijat

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Menettämisen pelko.

      Eilen, palattuani viikon mittaiselta lomalta, eteisessäni odotti postikaaos. Selaillessani sanomalehtiä, huomasin entisen naapurini, lähes ikäiseni, kuolinilmoituksen ja ajatukseni kulkeutuivat väkisinkin perimmäisten kysymysten äärelle.
      Keskipitkän, pienen elämäni aikana, olen kokenut sarjan merkittäviä menetyksiä. Nämä tapahtumat ja asiat vaikuttavat yhä edelleen  valintoihini ja varjostavat päivittäistä elämääni, halusin sitä tai en.
En pysty, enkä haluakkaan, laittaa niitä minkäänlaiseen tärkeys- tai aikajärjestykseen, ne vain ovat tapahtuneita tosiasioita, joiden kanssa minun on jatkettava matkaa.
      Olen joutunut luopumaan, niinkuin ehkä monet teistä lukijoistanikin, joistakin todella tärkeistä ja läheisistä ihmisistä.
Isän ja rakkaan mummun kuolema, jo yli kaksikymmentä vuotta takaperin, ovat yhä kipeitä ja elämääni määrääviä tapahtumia. Jotenkin, siinä senhetkisen arjen hulinassa, sureminen jäi vain surematta ja itku itkemättä elämän jatkaessa kulkuaan. Pienet lapset ja perhe veivät kaiken ajan sekä energian, eipä siinä äidille jäänyt paljon aikaa tunteidensa ja surunsa käsittelyyn.
      Nyt, kun itselle alkaa tulla vuosirenkaita, alan ymmärtää, miten väärin kohtelin itseäni, kun en antanut surulleni tilaa. Olen kaikki nämä vuodet, jotenkin "kapseloinut" suuren ikäväni ja tietynlaisen pahan oloni. Tästä on ollut seurauksena se, että tunnen usein, täysin perusteetontakin, menettämisen pelkoa. Huomaan ajattelevani, että jos päästän jonkun ihmisen "liian lähelle",hän vain katoaa elämästäni, lakkaa olemasta.
Tiedän, että liian voimakas itsesuojeluvaistoni aiheuttaa mielipahaa rakkailleni, mutta minkä pelolleni voin.
      Menetysten luetteloon voin myös lisätä pari taloa ja joitakin työpaikkoja.Eivät sinänsä mitään elämää suurempia asioita, materiaa, mutta minulle tärkeitä ja omalla laillaan rakkaita. Vielä lisäisin läheisiä ystäviä ja omaisia. joiden "katoamiseen" en ole voinut vaikuttaa, halustani huolimatta. Nämä omalta osaltaan ovat ruokkineet turvattomuuden tunnetta ja aiheuttaneet pelkoja. Vaikka useimmista tapahtumista on kulunutkin jo vuosia, muistot ja mielipaha eivät silti ole kadonnut, vaikkakin haalistuneet.
       Ehkäpä joku teistä lukijoistani nyt ajattelee, että päästäisi menneestä irti. Päästäisin, päästäisin, jos voisin tunteitani ja ajatuksiani määrätä. Uskon kuitenkin, että kaikella on tarkoituksensa, ehkä kasvattava, jalostava tai sitten vain yksinkertaisesti minun elämäkseni tarkoitettu.
      Toivoisin, että kertoisit, miten sinä asioita näät, miten ajattelet ja tunnet, mitä päässäsi liikkuu.

Ps. Lupaamani "matkakeromus" on vielä vähän vaiheessa, mutta ilmestyy kyllä, kunhan valmistuu:)

                Sunnuntaiterveisin  Aana.

6 kommenttia:

tuksu kirjoitti...

Aana: Kai se niin menee tässä elämässä, että itse elämään kuuluu myös luopumiset. Kipeätkin. Kukaan ei voi toiselle sanoa, onko menetys "oikeasti" iso vai pieni, sen tietää vain omassa sydämessään. Isän menetys on minulle vielä niin tuore asia, että muistaminen tekee kovin kipeää. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että sain pitää Isän niin kauan, mutta kun suru pulpahtaa, ei siinä kiitollisuus mieleen tule.
Kodin menettäminen, oli myös minulle ykksi aika kipeä asia, vaikka materiaa olikin...mutta se suru on surtu ja nythän meillä on rakas koti :) menetys on kääntynyt voimavaraksi :)
On hyvä pohtia noita asioita joskus. Itselleni on tullut eteen myös rakkaan Ystävän menettäminen, se on kipeä asia vieläkin...
Toivon sinulle mukavaa viikkoa!
tuksu

Marge kirjoitti...

Isäni nukkui pois noin 10 vuotta sitten, appi noin neljä vuotta sitten. Surin kovasti, kun appikin kuoli sitä, että tyttöni ei saa tuntea pappojansa. Isääni hän ei muista kuin kuvista ja kertomuksistani, olihan hän yhden vanha silloin,kun isäni kuoli, mutta appeani muistaa suht hyvin.
Näin ensimmäisen kerran kuoleman läheltä, kun isäni nukkui pois. Se oli kaunis ja koskettava tilanne, jonka muistaa aina! Ja niin lopullinen, silloin vasta sen todella ymmärsin. Mutta,kuolema on myös niin luonnollinen asia. Nuoren tai lapsen kuolema kyllä tuntuu erityisen pahalta, mutta uskon, että aikamme on ennälta määrätty, sillin vain täytyy luottaa siihen, että se oli hiedän aikansa ja siellä missä he nyt ovat on rauha ja ilo ja onni! Rakkaamme elävät aina sydämissämme, niin kauan kuin itse elämme! Minä uskon Jeesukseen ja tämä asia tuo minulle rauhaa ja lohtua, on elämäni peruspilareita.
Luota, ystäväni siihen, että kaikella on tosiaan tarkoituksensa! Minua on stressnnut enemmän tai vähemmän elämässäni tuo työelämän kimuranttisuus, sen epävarmuus...

Sen, mitä haluan sinulle sanoa on, että sure surusi, sure vaikka niistä olisi aikaa. Mutta muista, että taivaassa ei ole surua, ei kipua! Voit antaa läheistesi mennä rauhassa. Sano vain näkemiin, ei hyvästi! Meidän ihmisten elämään kuuluu kivutkin, näin se vaan on. Ehkä me niden avulla säilytämme herkkyden, ehkä juuri niissä on voimamme. Päästä rakkaasi lähellesi, älä pelkää enää. Elämä on tässä ja nyt, muusta me emme tiedä, muusta meidän ei edes tarvitse tietää. Me emme ole yksin, sinä olet turvassa, voi, kuinka toivon, että uskot tämän!♥
Tuli nyt aikas syväluotaiminen, mutta antanet anteeksi!:)

Rakkaudella, Marge

MaMMeli kirjoitti...

Olen ollut ennen kauhea murehtia ja pelännyt tulevaa, mutta ikä ja usko Kaikkivaltiaaseen ovat auttaneet minua kovasti elämään iloisempana ja vapaampana:)

Minulla on myös ollut menetyksiä, mutta kaikki on kääntynyt vahvuudeksi kivun jälkeen...Sinulle toivon iloa ja enkeleitä <3

Aana kirjoitti...

Marge:
Kiitos kauniista kirjoituksestasi, sanasi koskettivat syvältä!
Toivon kaikkea hyvää elämääsi.

MaMMeli:
Kiitos Sinulle!
Auringonpaistesia päiviä.

Aana kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Kirsikka... kirjoitti...

Minulla on myös elämäni aikana ollut paljon suuria ja tärkeitä menetyksiä.Isäni menetin ollessani 8 vuotias....elämän tärkeinä hetkinä, ajattelen jos isä olis nyt ja näkis.
Isän jälkeen tärkeäksi henkilöksi tuli enoni, joka kannusti ja rohkaisi......hänet menetin ollessani 19 vuotias.Monta muuta tärkeää menetystä vielä välissä, ja viisi vuotta sitten menetin maailman ihanimman ja rakkaimman mummini.
Minun tapani surra on itkeä, ja kyyneleet lievittää.
Marge kirjoitti tossa aikasemmin, juuri niin kuin minäkin asioista ajattelen. Kaikella on aikansa,ja aikamme on ennalta määrätty....

Kun oikein iskee ikävä rakasta mummiani, niin muistelen hänen kanssaan käytyjä keskusteluja...."kun ikkunan takana rapisee, niin ne on enkelin siivet jotka koskettavat ikkunaan"...ja silloin on mummi taas sydämessäni!

Rauhaisaa lauantai-iltaa!!
Kirsikka