Lukijat

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Menettämisen pelko.

      Eilen, palattuani viikon mittaiselta lomalta, eteisessäni odotti postikaaos. Selaillessani sanomalehtiä, huomasin entisen naapurini, lähes ikäiseni, kuolinilmoituksen ja ajatukseni kulkeutuivat väkisinkin perimmäisten kysymysten äärelle.
      Keskipitkän, pienen elämäni aikana, olen kokenut sarjan merkittäviä menetyksiä. Nämä tapahtumat ja asiat vaikuttavat yhä edelleen  valintoihini ja varjostavat päivittäistä elämääni, halusin sitä tai en.
En pysty, enkä haluakkaan, laittaa niitä minkäänlaiseen tärkeys- tai aikajärjestykseen, ne vain ovat tapahtuneita tosiasioita, joiden kanssa minun on jatkettava matkaa.
      Olen joutunut luopumaan, niinkuin ehkä monet teistä lukijoistanikin, joistakin todella tärkeistä ja läheisistä ihmisistä.
Isän ja rakkaan mummun kuolema, jo yli kaksikymmentä vuotta takaperin, ovat yhä kipeitä ja elämääni määrääviä tapahtumia. Jotenkin, siinä senhetkisen arjen hulinassa, sureminen jäi vain surematta ja itku itkemättä elämän jatkaessa kulkuaan. Pienet lapset ja perhe veivät kaiken ajan sekä energian, eipä siinä äidille jäänyt paljon aikaa tunteidensa ja surunsa käsittelyyn.
      Nyt, kun itselle alkaa tulla vuosirenkaita, alan ymmärtää, miten väärin kohtelin itseäni, kun en antanut surulleni tilaa. Olen kaikki nämä vuodet, jotenkin "kapseloinut" suuren ikäväni ja tietynlaisen pahan oloni. Tästä on ollut seurauksena se, että tunnen usein, täysin perusteetontakin, menettämisen pelkoa. Huomaan ajattelevani, että jos päästän jonkun ihmisen "liian lähelle",hän vain katoaa elämästäni, lakkaa olemasta.
Tiedän, että liian voimakas itsesuojeluvaistoni aiheuttaa mielipahaa rakkailleni, mutta minkä pelolleni voin.
      Menetysten luetteloon voin myös lisätä pari taloa ja joitakin työpaikkoja.Eivät sinänsä mitään elämää suurempia asioita, materiaa, mutta minulle tärkeitä ja omalla laillaan rakkaita. Vielä lisäisin läheisiä ystäviä ja omaisia. joiden "katoamiseen" en ole voinut vaikuttaa, halustani huolimatta. Nämä omalta osaltaan ovat ruokkineet turvattomuuden tunnetta ja aiheuttaneet pelkoja. Vaikka useimmista tapahtumista on kulunutkin jo vuosia, muistot ja mielipaha eivät silti ole kadonnut, vaikkakin haalistuneet.
       Ehkäpä joku teistä lukijoistani nyt ajattelee, että päästäisi menneestä irti. Päästäisin, päästäisin, jos voisin tunteitani ja ajatuksiani määrätä. Uskon kuitenkin, että kaikella on tarkoituksensa, ehkä kasvattava, jalostava tai sitten vain yksinkertaisesti minun elämäkseni tarkoitettu.
      Toivoisin, että kertoisit, miten sinä asioita näät, miten ajattelet ja tunnet, mitä päässäsi liikkuu.

Ps. Lupaamani "matkakeromus" on vielä vähän vaiheessa, mutta ilmestyy kyllä, kunhan valmistuu:)

                Sunnuntaiterveisin  Aana.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Lähtö lähellä!

      Olen elänyt TODELLA kiireistä viikkoa.
  Tiistaina olimme Prinsessan ja Pikkusiukun kanssa shoppailureissulla, joka yllätys, yllätys, venyi monen tunnin mittaiseksi. Kiertelimme kaupoissa ja ostimme kaikenlaista "tuiki tarpeelista". Kävimme syömässä, tietenkin "pitkän kaavan mukaan" ja nautimme toistemme seurasta täysin siemauksin.                         
  Keskiviikkona mummia ilahdutti kyläilyllään Heinäpoika sekä rakas ystäväni Helmi.  Siinä se päivä sitten kului kahvikupposen ääressä, jutustellen, palapeliä kooten ja maailman menoa ihmetellen.
  Torstain olin varannut siivouspäiväksi, mutta hädintuskin sain olkkarin ikkunat pestyä, kun visiitille porhalsivat  Kuopus ja Joulupoika. Muutaman tunnin kahvittelun ja seuranpidon jälkeen, sain sitten lopultakin ahkeroitua siivoukseni loppuun.
  Tämän aamun olenkin sitten koonnut vaatteita ja muita tarpeellisia tavaroita matkalaukkuun, huh huh!
Lennämme Miehen kanssa huomenaamulla etelän lämpöön viikoksi. Toivottavasti aurinkoa on riittävästi, eli KOKO AJAN! Minä ja Mies olemme niitä ihmisiä, joiden mielestä aina saisi olla KESÄ ja HELTEET.
  Matkakohteemme on tälläkertaa Alania, joka onkin jo ennestään tuttu paikka. Olemme tykästyneet Turkkilaiseen ruokaan, hamamiin, turkoosiin mereen sekä kauniisiin maisemiin.
  Kunhan palailemme takaisin kotimaan kamaralle, niin laitan sitten "matkakeromuksen" kuvien kanssa.

     Oikein aurinkoista viikonloppua ja tulevaa viikkoa Teille kaikille!
      Aana.
 
    

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Sydän täynnä!

      Eilinen, siivouksen suunniteltu päiväni, saikin aivan toisenlaisen sisällön.
Toisella paikkakunnalla asuva Esikoiseni tuli pitkästä aikaa vierailulle. Istuimme parituntisen keittiön pöydän ääressä, kahvikupit nenän alla, ja pohdimme "syvällisiä".
      Mikä siihen on syynä, että elämä on hetkittäin niin tavattoman vaikeaa? Oikeastaan kehenkään ei voi luottaa ja suuri osa ihmisistä on jotakin aivan muuta, kuin mitä "kertovat" olevansa. Miksi emme voi/uskalla olla avoimia?
Onko tämä "oravanpyörässä juokseminen" saanut aikaan sen, että pelkäämme näyttää todellisen minämme: tunteemme, toiveemme, haaveemme, kiintymyksemme, pahan olomme sekä myös hetkittäisen "raadollisuutemme".
Ylläpidämme jonkinlaista "roolia tai kulisseja" suurimman osan ajasta. Kaiken pitää olla OK. Työn on oltava mielekästä, lasten kilttejä ja lahjakkaita, puolison rakastava ja ystävien ihania. Entäs kun näin ei ole, onko meissä silloin jokin vialla?
       Tulimme siihen tulokseen, että EI OLE, olemme inhimillisiä ihmisiä! Koko se tunneskaala, sekä ajatuksemme ja osin myös ratkaisumme joita päivittäin läpikäymme, ovat sallittuja ja tarpeellisia jotta säilytämme ihmisyytemme.
      Nämä, sekä monta muuta asiaa "puhuimme puhki" ja sovimme, että ainakin omalta osaltamme pyrimme säilyttämään aitoutemme ja rehellisyytemme, niin itseämme kuin muitakin kohtaan.

     Jos Sinulla herää ajatuksia tai mielipiteitä kirjoitukseni tiimoilta, niin laita ihmeessä kommenttia, olisin kiitollinen vastineestasi!

            RAUHAISAA VIIKONVAIHDETTA TOIVOTTELEE     Aana.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Naistenpäivä!

      Myöhäinen ilta. Takana Naistenpäivä, sekä neljä raskasta työpäivää. Huominen vapaa tulee todellakin tarpeeseen. Tuntuu olevan väistämätön tosiasia, ettei tämä kroppa enää jaksa niinkuin jokunen vuosi takaperin!
Työkavereina on useita itseäni paljon nuorempia, enkä saata olla kadehtimatta sitä energian paljoutta, jolla he "puskevat" eteenpäin päivästä toiseen. Kait minäkin nuorempana jaksoin, kun oli pakko....vai jaksoinko.
       Nyt kuitenkin aion nauttia vapaastani täysin siemauksin. Heti huomenissa piipahdan tekemässä kirppiskierroksen, sekä poikkean tapaamassa ystävääni, jota en ole nähnyt pariin viikkoon.                Ulkoilulle pitäisi myös löytää aikaa, tai itseasiassa aikaa olisi, vaan ei oikein tahtoa. Täytyy myöntää, että tuo omasta kunnosta huolehtiminen on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan viime kuukausien aikana.
       Tämä talvi on ollut jotenkin erityisen raskas ja kuluttava, mutta onneksi kevät tekee jo vauhdilla tuloaan!
Odotan innolla, että pääsen lähiviikkoina mökille ihailemaa narsisseja, sekä ihanan herkkiä krookuksia.
       Menen nyt näillä mietteillä eteenpäin ja odotan mitä annettevaa tulevilla päivillä on.

      Keväisin terveisin   Aana.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Liian kiltti?

     Ajatukseni ovat jo useiden kuukausien ajan olleet kuin myrskyävällä merellä, jonka horisontti on jossain kaukaisuudessa, tavoittamattomissa.
Huomaan selvästi käyväni läpi jonkinasteista ikä-kriisiä.
     Olen sen sukupolven "tyttöjä", jotka on kasvatettu nöyräksi, vaatimattomaksi ja tottelevaiseksi sekä vanhempia ja auktoriteettejä kunnioittavaksi. En missään yhteydessä voi väittää, että olisin luetteloni kaltainen, ja siinähän se ydin juuri piileekin: olen LIIAN KILTTI, vaikka EN HALUAISI!
Tunnen ajoittain hillitöntä tarvetta puolustaa oikeuksiani vaimona, työntekijänä sekä naisena ylipäätään.
Ongelmani onkin juuri se, että en rohkene avata suutani, koska sisäänrakennettu "miellyttämisentarpeeni"
on niin äärettömän voimakas.Pelkään loukkaavani toista ihmistä.

     Tietyllä tavalla kadehdin nuoremman sukupolven naisia, vaimoja ja äitejä. Heillä tuntuu olevan rohkeutta vaatia omia oikeuksiaan sekä julkituoda joskus tosi vahvojakin mielipiteitään. IHAN HYVÄ. Kyllä tässä ajassa on  jo oltava tilaa jokaisen ihmisen, naisenkin, toiveille ja unelmille sekä ennenkaikkea mielipiteille ja tarpeille
.
     Meillä mummi-ikäisillä olisi todella paljon oppimista, niin tyttäriltämme kuin miniöiltämmekin. En missään tilanteessa ota kunniaa tai kumarruksia siitä, että olisin erityisen hyvin suoriutunut tehtävästäni naisen mallina.
Koen kuitenkin suurta iloa ja mielihyvää seuratessani oman tyttäreni kulkua sillä kivisellä polulla, jota naiseudeksi sanotaan. Häneltä, niinkuin ei miniöiltänikään puutu rohkeutta olla mieltä, esittää toiveita/vaatimuksia, olla heikko ja ehkä tärkeimpänä luettelossa, rakastaa ja antautua rakastettavaksi.
     Nämä edellä mainitsemani asiat, vievät minut oudolle maaperälle, uskaltaisimpa sanoa ulkoavaruuteen. En ole oppinut vaatimaan, olemaan heikko(kuin ehkä hetkittäin). Rakastaa kyllä osaan, mutta kenties vaikeinta minulle on ollut rakkauden vastaanottaminen.

      Tämä vuodatus alkaa nostaa, ehkä nyt jo liikaakin, tunteita pintaan. Lienee tarpeen ottaa aikalisä.

                  LEPPOISAA ILTAA    toivottelee Aana.