Leppoisaa perjantai-iltaa.
Onkohan tunti lyhentynyt vai olenkohan minä hidastunut?
Tätä asiaa olen kuluneen kesän aikana joutunut useinkin miettimään.
Juuri tänään keskustelin aiheesta hyvän ystäväni Helmin kanssa, kun tapasimme kohtalaisen pitkän paussin jälkeen.
Ennen oli työ, lapset, kotityöt ja harrastukset, sekä lukematon määrä ystäviä joita tapasin usein, mutta silti kaiken jaksoi ja ehti aivan loistavasti, ilman sen suurenpia kiireitä.
Nyt ei ole kuin satunnaisesti töitä, lapset maailmalla ja kahden aikuisen talous. Harrastuksetkin rajoittuvat mökkipuutarhan hoitoon ja käsitöihin, ystävien määrä on vähentynyt huomattavasti, mutta silti aika tahtoo joka päivä loppua kesken.
Onhan se tietenkin niin, että kun alkaa olla lähenpänä kuutta- kuin viittäkymmentä, kaikenlaiset krempat ja säryt vaativat veronsa ja on pakko hidastaa, ainankin minun:)
No, rehellisyyden nimissä on pakko sanoa, että olen minä sentään kaikenlaista ehtinyt puuhailla, sitten viime postauksen.
Viime lauantaina olimme veljentyttären häissä, ihastuttavat kesähäät maaseudulla.
Valokuvia en sen isommin laita, koska blogia alkaessani tein sen päätöksen, että kasvokuvia en julkaise läheisistä enkä ystävistä, en luvalla enkä luvatta.
Maanataina leivoin mökillä vasta poimituista mustikoista ja herukoista piirakoita, kyllä olivat makoisia:)
Viikon puolivälissä kävin Prinsessan kanssa aivan ihastuttavassa paikassa.
Hän vei minut ensimmäistä kertaa Pälkäneellä sijaitsevaan Keltaiseen Taloon.
Oikea sisustajan aarre-aitta.
Mukaan lähti tämä kaunis kruunu-amppeli, johon heti asensin myratin.
Herkkä, Miljögården lautanen, valloitti myös sydämeni, oli ihan pakko saada.
Ja sokerina pohjalla. Mökin puu-cee:hen käsienpesua varten, noin 60% alessa, olihan se ostettava:)
Helmiltä sain etukäteen synttärilahjan, eikös olekin suloinen juomapaikka linnuille.
Koreja olen mökillä virkannut, useampia kappaleita, tosin en oikein tiedä mihin niitä kaikkia tarvitsen.
Eilen olimme Pirttikosken Kesäteatterissa katsomassa näytelmää nimeltä Mää Makkonen ja 60-luku.
Kuvia en arvannut ottaa, kun en tullut kysyneeksi onko se luvallista. Ainoastaan tämän Zetorin ikuistin, koska se oli laitettu vartavasten esille portinpieleen.
Näytelmä itsessään oli minulle pienoinen pettymys. Olen käynyt samaisessa paikassa pari kertaa aiemminkin ja nauranut itseni kipeäksi. Tämänkertainen tuotos oli jokseenkin pitkästyttävä ja paikallaan junnaava. On kait se niin, että kun sama käsikirjoittaja, samojen näytteliöitten kanssa vuodesta toiseen puuhailee, niin juttu alkaa toistaa itseään ja aiheet loppuvat.
Olisin ollut valmis lähtemään kotiin jo väliajalla.
Paljon, paljon muutakin olisin halunnut tehdä, mutta niinkuin alussa mainitsin, tunteja on liian vähän:)
Mukavaa viikonvaihdetta.
Iloitkaa rakkaistanne ja kesästä!
Aana.